14.10.1998

Helsingin käräjäoikeuden selostus riidasta

A oli urheilija, joka oli Mynämäen Isku r.y:n jäsen. Mynämäen Isku r.y. oli Suomen Urheiluliitto r.y:n (SUL) jäsen. SUL edusti sääntöjensä mukaan Suomessa Kansainvälistä Amatööriyleisurheiluliittoa (IAAF) ja sen maanosaliittoa Euroopan Yleisurheiluliittoa toimimalla sen jäsenliittona sekä valvomalla sen sääntöjen ja määräysten noudattamista.

Urheilun keskusjärjestöt olivat sopimuksellaan perustaneet Suomen antidoping-toimikunnan (ADT), johon keskusjärjestöt ja opetusministeriö nimesivät jäsenet. Toimikunta oli itsenäinen asiantuntija- ja päätöksentekoelin dopingiin liittyvissä asioissa. ADT muun muassa seurasi ja käsitteli kaikkia dopingiin liittyviä asioita ja ylläpiti järjestöjä sitonutta yhteistä dopingsäännöstöä. ADT:n yhteydessä toimi ADT:n valvontaryhmä, joka ADT:n sääntöjen mukaan käsitteli kaikki dopingtapaukset.

Keskeisten urheilujärjestöjen keskinäisin sopimuksin oli perustettu urheilun oikeusturvalautakunta, joka käsitteli järjestöistä riippumattomana elimenä muun muassa urheilijan, organisaatioon kuuluvan urheilujärjestön tai ADT:n valvontaryhmän tekemiä valituksia järjestöjen tai niiden organisaatioon kuuluvien yhteisöjen valittajaa koskevista päätöksistä kuten kurinpitorangaistuksista tai päätöksen sääntöjenvastaisuudesta.

A:lla oli urheilun sääntöjen mukaan velvollisuus alistua dopingtesteihin, joita voitiin toimeenpanna harjoittelukauden aikana tai kilpailujen yhteydessä. Dopingsääntöjen rikkomisesta voitiin tuomita kilpailukielto. A:lle oli 15.3.1993 suoritettu dopingtesti, jonka tulos oli osoittautunut positiiviseksi. Testinäytteistä oli löytynyt nandrolon-nimisen dopingina kielletyn anabolisen steroidin hajoamistuotteita.

A:lle suoritetuissa jatkotutkimuksissa hänen käytettyä Primolut N -nimistä hormonituotetta näkyviin oli tullut ainoastaan hajoamistuote, joka oli yhteinen sille ja nandrolonille. Primolut N:n päähajoamistuotetta ei ollut havaittu lainkaan.

A oli asiassa suoritettujen jatkotutkimusten aikana saanut kilpailla vapaasti. ADT:n valvontaryhmä oli käsitellyt asiaa 4.6.1993 ja 6.6.1993 ja tehnyt päätöksen, jossa se tulkitsi tapauksen dopingiksi, sekä ilmoittanut asiasta SUL:lle, joka oli määrännyt A:n ensin toistaiseksi kilpailukieltoon ja 24.9.1993 kansainvälisten dopingsääntöjen edellyttämään neljän vuoden kilpailukieltoon. Päätöksen perusteluna oli ollut ainakin testitulos 15.3.1993 annetusta näytteestä.

Kanne

Vaatimukset

A vaati Suomen Urheiluliitto r.y:tä vastaan nostamassaan kanteessa, että SUL:n hallituksen 24.9.1993 A:lle mm. dopingin käytön perusteella asettama, urheilun oikeusturvalautakunnan 6.4.1994 vahvistama neljän vuoden kilpailukielto kumotaan, tai toissijaisesti yhdistystä kielletään urheilua koskevissa asiayhteyksissä vetoamasta tuohon kilpailukieltoon niin, että se ei muodosta estettä A:n osallistumiselle kansallisiin ja kansainvälisiin urheilukilpailuihin. Lisäksi A vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

Perusteet

Kanneoikeus

Koska SUL:oon voi kuulua jäseninä vain urheiluseuroja, A ei voinut olla SUL:n jäsen. Tästä huolimatta SUL:n päätöksellä oli välittömiä vaikutuksia A:n oikeuksiin, sillä kun A oli ollut käytännössä ammattiurheilija, kilpailukielto sulki hänet pois kaikesta järjestäytyneestä kilpailutoiminnasta koti- ja ulkomailla ja esti häntä siten harjoittamasta ammattiaan. Tämän vuoksi A:lla oli välitön oikeussuojan tarve saada liiton päätöksen laillisuus ja sääntöjenmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi. Kanneoikeus perustui yhdistyslain 33 §:ään, jonka mukaan sivullisen oikeuksia loukkaava yhdistyksen päätös oli mitätön.

Toissijainen vaatimus oli esitetty siitä syystä, että kysymyksessä oli myös urheilun oikeusturvalautakunnan päätös eikä lautakunta ollut oikeushenkilö eikä perustamisestaan sopineiden urheilun keskusjärjestöjen elin eikä se tässä tapauksessa ollut myöskään toiminut välimiesoikeutena, joten sen päätöstä ei ilmeisesti voitu moittia SUL:ia vastaan ajettavassa jutussa. Tuomio, jolla SUL:n päätös kilpailukieltoasiassa kumottaisiin, ei välttämättä johtaisi kilpailukiellon päättymiseen, koska urheilun oikeusturvalautakunnan päätös olisi edelleen liittoa sitovalla tavalla voimassa. Kanneoikeus perustui yhdistyslain 34 §:ään sekä myös yleiseen oikeusperiaatteeseen, jonka mukaan boikottia merkitsevää toimenpidettä vastaan voitiin reagoida kielto- ja vahingonkorvausvaatimuksin silloin, kun boikotti oli hyvän tavan vastainen.

Kun urheilua ammattina ei voinut käytännössä harjoittaa muutoin kuin urheilujärjestöjen kilpailutoiminnassa, kilpailukielto merkitsi työntekoboikottia A:n kannalta. Jollei boikottiin ollut hyväksyttäviä syitä, se hyvän tavan vastaisena oli siihen asetettua kohtaan oikeudenloukkaus, jota vastaan voitiin ajaa kieltovaatimusta. Boikotin asettaneen yhdistyksen päätöksenä se oli yhdistyslain 33 §:n nojalla mitätön.

Tuomioistuimen toimivalta

A oli käyttänyt loppuun urheilun järjestöjenväliset oikeussuojakenot valittamalla SUL:n kilpailukieltoa koskevasta päätöksestä urheilun oikeusturvalautakunnalle. Lautakunta ei ollut muuttanut kilpailukieltoa 15.4.1993 antamallaan päätöksellä.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella oli kohtuullisen ajan kuluessa oikeus oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa ja riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätettiin hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Urheilun oikeusturvalautakunta ei ollut sopimuksen tarkoittama laillinen tuomioistuin.

Menettelyvirheet

4.8.1993 ADT:n valvontaryhmä oli päättänyt katsoa tapauksen dopingiksi urheilijaa kuulematta. Päätös peruutettiin sen jälkeen, kun urheilijaa oli samana päivänä kuultu. Pöytäkirjaan ei ollut tehty merkintää siitä, että uusien koetulosten olisi tullut antaa vastanäyttöä dopingille. A oli suostunut jatkotesteihin, jotka olivat lääketieteellisiä jatkokokeita. Kokeiden suoritustavasta oli sovittu ADT:n valvontaryhmän puheenjohtajan X:n ja A:n valmentajan Y:n kanssa illalla 5.8.1993. Valvontaryhmä oli sovitusta poiketen muuttanut koejärjestelyjä seuraavana aamuna merkittävästi pidemmiksi ja enemmän harjoittelua haittaaviksi. A oli ollut valmis antamaan 5.8.1993 sovitut testit, mutta niitä ei ollut koskaan tehty. Koska A oli valittu Stuttgartin MM-kisoihin ja oli ollut viimeistelyharjoittelun aika, A oli katsonut, että muutettu testijärjestely oli haitannut liikaa harjoittelua.

6.8.1993 ADT:n valvontaryhmä oli puhelinkokouksessaan katsonut tapauksen dopingiksi. Perusteluna oli ollut yhtäältä testi 15.3.1993 ja toisaalta testistä kieltäytyminen. Päätös oli tehty virheellisin perustein ja oli epäjohdonmukainen. ADT:n valvontaryhmä oli myöhemmin todennut, ettei kilpailukiellon perusteena voitu pitää A:n testistä kieltäytymistä. Tästä huolimatta kilpailukieltoa, jonka tueksi jatkotutkimuksia oli tehty, ei ollut peruutettu.

A ei ollut kieltäytynyt testistä, vaan hänelle oli suoritettu joukko jatkotestejä, joiden tuloksesta oli noussut esiin kysymys A:n poikkeuksellisesta aineenvaihdunnasta. Ainoa seikka, missä suhteessa A ei ollut noudattanut tarkoin testiohjeita, oli se, että hän oli ottanut kuukautisvaivoihinsa omia lääkkeitään tilanteessa, jossa hänelle oli hänen tietämättään koetarkoituksessa annettu saman lääkkeen lumelääkettä. Kysymyksessä oli ollut hyvin vähäinen osa koesarjaa, eikä A ollut edes ymmärtänyt rikkovansa koejärjestelyjä.

SUL:n päätöstä 24.9.1993 ei ollut, toisin kuin säännöt edellyttivät, tehty kuukauden kuluessa ADT:n valvontaryhmän 9.8.1993 tekemästä ilmoituksesta, ja siitä 15.3.1993 suoritetusta dopingtestistä, johon kilpailukielto oli perustunut, oli kieltopäätökseen mennessä kulunut yli puoli vuotta. Käsittelyn viivästymisen vuoksi IAAF oli Stuttgartin MM-kisojen yhteydessä tehnyt päätöksen, joka pidensi kilpailukiellon vähimmäisajan neljään vuoteen. SUL:n hallitus oli A:n tapauksessa soveltanut taannehtivasti ankarampaa rangaistussääntöä. Tämä oli ristiriidassa yleisten oikeusperiaatteiden kanssa ja siitä syystä kohtuutonta. Tuomioistuimella oli valtuus kohtuullistaa urheilujärjestöjen määräämiä seuraamuksia, jos katsottaisiin, että urheilija oli sopimusoikeudellisessa sidonnaisuudessa urheilujärjestöjen sanktiojärjestelmään.

A:lle suoritetut testit ja niiden tulosten tulkinta

A ei ollut käyttänyt nandrolonia vaan sallittua Primolut N -progestiinivalmistetta kuukautisvaivojensa hoitoon. Nandrolonin ja Primolut N:n aineenvaihduntatuotteet olivat osaksi yhteiset. Jostain syystä Primolut N:n pääaineenvaihduntatuote, jota syntyi Primolut N:stä mutta ei nandrolonista, ei ollut tullut vuoden 1993 testeissä näkyviin.

SUL:lla oli todistustaakka A:n syyllistymisestä dopingiin. Näyttökynnys ei ADT:n valvontaryhmän mielestä ollut ylittynyt 4.8.1993, jolloin lisänäyttö oli katsottu tarpeelliseksi. Kun lisänäyttöä ei ollut saatu, tapaus oli tulkittu dopingiksi. Näyttö 6.8.1993 ja 24.9.1993 oli ollut heikompi kuin testien 15.3.1993 jälkeen, jolloin A:ta ei ollut määrätty kilpailukieltoon. Kysymys A:n endokrinologisesta poikkeavuudesta oli jäänyt testeissä avoimeksi. A oli huippu-urheilijana tavallisista ihmisistä poikkeava eikä häntä siitä syystä voitu verrata normaaliväestöön niin kuin ADT:n valvontaryhmän kokeissa oli tehty.

Koska urheilun oikeusturvalautakunta oli päätöksessään viitannut siihen, ettei A ollut omasta aloitteestaan hankkinut lisäselvityksiä hormoniaineenvaihdunnastaan, A oli hankkinut tätä selvitystä siten, että hänelle oli vuonna 1995 tehty Turussa valvotuissa olosuhteissa kokeet, joiden tulokset oli lähetetty Hollantiin tutkittaviksi ja analysoitaviksi. Testeissä, jotka oli suoritettu noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun A oli kilpailukieltoon määrättynä ollut huomattavasti vähäisemmällä harjoittelulla, ei ollut todettu A:n noretisteroniaineenvaihduntaa poikkeukselliseksi. Näytteistä oli kuitenkin todettu noreticolanolisteroidin esiintyminen, jollaista ei aikaisemmin ollut Primolut N -kokeissa tavattu.

A:lla oli todettu jo vuonna 1988 normaalia korkeammat testosteroniarvot, joista hän oli saanut lääkärintodistuksen kilpailuja varten.

Asian pääkäsittelyssä A on vielä lausunut, että mikäli kilpailukieltoa ei kumota, hän esittää jo kirjallisessa valmistelussa esittämänsä sovitteluvaatimuksen varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla.

Vastaus

Vaatimukset

SUL vaati ensisijaisesti kanteen tutkimatta jättämistä tai hylkäämistä puuttuvan kannevallan vuoksi ja koska kysymyksessä ei ollut tuomioistuinasia. Toissijaisesti SUL vaati kanteen hylkäämistä perusteettomana. Lisäksi SUL vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

Perusteet

Kanneoikeuden puuttuminen

A:lla ei ollut kanneoikeutta asiassa. Yhdistykset saivat itse tehdä päätöksensä lain ja sääntöjensä asettamissa rajoissa. Oikeusjärjestys ei tuntenut yleistä oikeutta moittia yhdistysten päätöksiä, vaan kanneoikeuden tuli perustua lakiin.

Yhdistyslain 32 §:n mukaan jäsen, hallitus ja hallituksen jäsen voivat nostaa kanteen kolmen kuukauden kuluessa päätöksen tekemisestä sen julistamiseksi pätemättömäksi. A ei ollut SUL:n jäsen, joten hänellä ei ollut kanneoikeutta asiassa. Mynämäen Isku r.y., johon A jäsenenä kuului, ei ollut jutussa kantajana. A:n kanne oli joka tapauksessa nostettu myöhässä, sillä SUL:n hallituksen päätös oli tehty 24.9.1993 ja kanne pantu vireille vasta 20.6.1994.

Yhdistyslain 33 §:ssä tarkoitetulla päätöksen mitättömäksi vahvistamista koskevalla perusteella A:lla ei myöskään ollut moiteoikeutta. Säännöksellä oli tarkoitettu vain todeta se, etteivät yhdistyksessä tehdyt päätökset voineet velvoittaa yhdistyksen ulkopuolisia. A:n tapauksessa oli kysymys SUL:n hallituksen päätöksestä, joka täysin laillisesti ja sääntöjen mukaisesti ulotti oikeusvaikutuksensa A:han. SUL:n sääntöjen 28 §:n mukaan SUL:n kurinpitovalta koski sellaista urheilijaa, joka oli jäsenen jäsen. A oli jäsenenä Mynämäen Isku r.y:ssä, joka oli SUL:n jäsen. Kurinpitoseuraamuksiin kuului myös kilpailukieltoon asettaminen.

Tuomioistuimen toimivallan puuttuminen

Kysymys oli urheilujärjestöjen sisäisten sääntöjen soveltamisesta eikä se kuulunut yleisten tuomioistuinten toimivaltaan, sillä tuomioistuin ei voinut tutkia yhdistyksen päätösten tarkoituksenmukaisuutta. Urheilun sisäisten sääntöjen noudattamisen valvonta oli urheilujärjestöjen tehtävänä ja sitä varten oli järjestöjen kesken sopimuksilla organisoitu urheilun sisäiset oikeussuojatiet.

Ennen SUL:n hallituksen päätöstä 24.9.1993 asia oli tutkittu ADT:n valvontaryhmässä, joka oli päättänyt, että kysymyksessä oli doping. Päätös oli SUL:n sääntöjen mukaan urheilijan järjestöä sitova ratkaisu dopingiin syyllistymisestä. Dopingtapauksissa urheilijalla oli lisäksi mahdollisuus pyytää ADT:n lausunto ja saattaa asia urheilun oikeusturvalautakunnan tutkittavaksi. Nämä elimet olivat riippumattomia asiantuntijaelimiä.

A:n kilpailukieltoa koskevan valituksen johdosta urheilun oikeusturvalautakunnassa oli järjestetty suullinen käsittely, jossa A oli saanut käyttää valitsemiaan avustajia ja esittää kaiken haluamansa todistelun. Mikäli A:lla olisi ollut esitettävänä vielä uutta selvitystä, joka olisi voinut olennaisesti vaikuttaa asiassa tehtyyn päätökseen, asia olisi voitu asianosaisen pyynnöstä käsitellä vielä uudelleen.

Kun sekä ADT että urheilun oikeusturvalautakunta olivat tutkineet A:n SUL:n hallituksen päätöksestä tekemät valitukset ja todenneet ne aiheettomiksi, A:n oikeusturva ei vaatinut yleisen tuomioistuimen ratkaisua asiassa.

Väitetyt menettelyvirheet

Kanne oli joka tapauksessa yhdistyslain 32 §:n mukaan liian myöhään nostettu, jotta mahdollisiin menettelyvirheisiin olisi voitu vedota. Väitetyillä menettelyvirheillä ei ollut merkitystä asian lopputulokselle.

Päätöksenteossa ei ollut tapahtunut menettelyvirheitä. ADT:n valvontaryhmä oli käsitellyt asiaa 4.8.1993, jolloin se oli katsonut tapauksen dopingiksi. Asiaa oli käsitelty valvontaryhmässä vielä 6.8.1993. ADT:n valvontaryhmän kirjallinen ilmoitus dopingtapauksesta oli lähetetty SUL:lle 9.8.1993. SUL:n sääntöjen 28 §:n mukaan SUL:n hallituksen tuli varata rikkomukseen syyllistyneille yhden kuukauden määräaika kirjallisen selvityksen antamiseen. IAAF:n säännön 59 kohdan 3 mukaan kansallisen liiton tuli varata urheilijalle tilaisuus tulla kuulluksi 28 päivän sisällä siitä, kun urheilijalle oli ilmoitettu hänen oikeudestaan tulla kuulluksi. SUL:n hallitus oli varannut kirjeillään 12.8.1993 ja 13.8.1993 A:lle sekä kahdelle muulle henkilölle oikeuden tulla SUL:n ja IAAF:n sääntöjen mukaisesti kuulluiksi hallituksen edessä ennen kuin päätös kilpailukelvottomuudesta tehtiin.

ADT:n sääntöjen 3.4. kohdan mukaan hallituksen päätös olisi tullut tehdä kuukauden kuluessa ADT:n valvontaryhmän ilmoituksesta lajiliitolle. ADT:n säännöissä mainittu määräaika oli ohjeellinen ja viivästys oli johtunut asianosaisten kuulemisesta. Määräajan ylittyminen ei rajoittanut urheilujärjestön mahdollisuutta ryhtyä toimenpiteisiin tietoon tulleen dopingtapauksen johdosta. Ensisijaisesti tuli noudattaa lajiliiton SUL:n ja IAAF:n sääntöjä.

Kilpailukieltoon tuomitsemisessa ei ollut sovellettu taannehtivasti ankarampaa rangaistussäännöstä. Sääntö, jonka mukaan urheilijan syyllistyessä ensimmäiseen dopingrikkomukseen hän tuli olemaan kilpailukelvoton vähintään neljä vuotta alkaen näytteen antamisen tai rangaistavan teon päivämäärästä, oli ollut voimassa jo A:n antaessa positiiviseksi osoittautuneen näytteensä 15.3.1993.

ADT:n sääntöjen 1.2. kohdan ja 3.1. kohdan mukaan valvontaryhmän tehtävänä oli positiivisen testituloksen jälkeen asianomaista urheilijaa ja hänen järjestöään kuultuaan määritellä oliko kyseessä doping ja antaa päätöksestä tieto urheilijan järjestölle. Järjestö oli velvollinen rankaisemaan dopingiin syyllistynyttä urheilijaa kansainvälisen lajiliiton sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Menettelyvirheenä ei voitu pitää sitä, että päätös oli SUL:n hallituksessa tehty ennen kuin ADT oli käsitellyt asian kokouksessaan 6.10.1993, sillä ADT:n päätös ei ollut lajiliiton päätöksenteon edellytys. ADT toimi valvontaryhmän ilmoituksen tekemisen jälkeen urheilijan tai hänen järjestönsä pyytäessä lausunnonantajana mahdollisesta lievemmästä rangaistuksesta tai rankaisematta jättämisestä.

ADT oli A:n pyynnöstä tutkinut asian ja todennut 6.10.1993 antamallaan päätöksellä yhtyvänsä valvontaryhmän päätökseen, että kysymyksessä oli doping. ADT oli lisäksi todennut asianosaisia ja käsittelyssä mukana olleita tahoja kuultuaan, ettei asian käsittelyprosessissa ollut ilmennyt mitään moitittavaa.

SUL:n päätös ei ollut perustunut ainoastaan ADT:n valvontaryhmän puhelinkokoukseen 6.8.1993, vaan ADT:n valvontaryhmän kirjalliseen ilmoitukseen dopingista 9.8.1993. Ilmoitus oli ollut ADT:n sääntöjen mukainen tiedoksianto valvontaryhmän päätöksestä urheilijan järjestölle.

ADT:n valvontaryhmän päätös tapauksen katsomisesta dopingiksi oli tehty jo valvontaryhmän kokouksessa 4.8.1993. A:n ja hänen valmentajansa kanssa samana päivänä käytyjen keskustelujen perusteella valvontaryhmä oli ylimääräisessä kokouksessaan myöhemmin samana päivänä päättänyt, että aiemmin tehty päätös perutaan sillä ehdolla, että A suostui syömään Primolut N -nimistä lääkettä täysin kontrolloiduissa olosuhteissa ja koetulokset antaisivat vastanäyttöä dopingpäätökselle. 6.8.1993 pidetyssä valvontaryhmän puhelinkokouksessa oli vain todettu, ettei A ollut suostunut testeihin ja että kyseessä oli doping.

Koejärjestelyissä ei ollut tapahtunut sovituista järjestelyistä poikkeamista. X ja Y eivät olleet sopineet yksityiskohtaisia testijärjestelyjä 5.8.1993, vaan sovittu oli ainoastaan siitä, että paikan päällä 6.8.1993 ilmoitettiin, millainen testisarja tehdään. Jos X ja Y olisivat sopineet jo 5.8.1993 siitä, millainen testisarja oli tarkoitus tehdä, 6.8.1993 pidetylle kokoukselle ei olisi ollut mitään syytä.

SUL ei vedonnut dopingtestistä kieltäytymiseen kilpailukiellon määräämisperusteena, sillä urheilun oikeusturvalautakunta oli 6.4.1994 muuttanut SUL:n hallituksen tekemää päätöstä siten, että päätöksestä oli poistettu lausuma kilpailukiellon määräämisestä dopingtestistä kieltäytymisen perusteella.

A:lle suoritetut testit ja niiden tulosten tulkinta

IAAF:n säännön 55 kohdan 2 mukaan dopingrikkomus oli tapahtunut, kun urheilijan kehon kudoksista tai nesteistä löytyi kiellettyä ainetta, jollaisena nandroloni-nimisen anabolisen steroidin aineenvaihduntatuotteita oli pidettävä.

A:lle 15.3.1993 suoritetusta dopingtestistä oli löytynyt nandrolonin aineenvaihduntatuotteita. Tulos oli määritelty A-näytteestä ja tulos oli varmistettu 15.3.1993 otetun B-näytteen analyysillä 13.5.1993, jonka tulos oli myös ollut positiivinen. 15.3.1993 tehdystä testistä saatu tulos oli ollut yksin riittävä näyttö dopingista ja SUL:n hallituksen 24.9.1993 tekemä päätös oli perustunut siihen. Mitään tarvetta lisänäytön hankkimiselle 15.3.1993 otetun testin lisäksi ei ollut ollut, mistä syystä yleisten periaatteiden mukaisesti näyttötaakka vastanäytön hankkimiseksi ja esittämiseksi oli ollut A:lla.

Lääketieteellisesti arvioituna alkuperäinen testitulos oli osoittanut A:n 99,99 prosentin varmuudella syyllistyneen dopingiin. Myös kansainvälisen käytännön mukaan dopingpäätös olisi voitu julistaa ilman jatkoselvittelyä.

Jatkoselvittelyihin oli ryhdytty poikkeuksellisesti vain siitä syystä, että SUL oli halunnut ehdottomasti taata A:n oikeusturvan asiassa. Jatkotutkimuksella oli ollut tarkoitus selvittää, voitaisiinko A:n eduksi löytää jotain vastanäyttöä, jonka perusteella tapausta ei pidettäisi dopingina. Koska oli ollut pieni mahdollisuus, että A:lla oli poikkeuksellinen steroidiaineenvaihdunta, oli päätetty ryhtyä jatkoselvityksiin. Tässä yhteydessä oli todettu, ettei A:n dopingsäännöstön mukaan välttämättä tarvinnut olla kilpailukiellossa ennen ADT:n valvontaryhmän lopullisen dopingpäätöksen tekemistä, vaan hän sai kilpailla jatkotutkimusten ajan.

15.3.1993 testaustilaisuudessa edellisen viikon lääkityksestä kysyttäessä A oli ensin ilmoittanut, ettei hän ollut käyttänyt mitään hormonivalmistetta. Positiivisen testituloksen jälkeen huhtikuun lopulla 1993 käydyissä puhelinneuvotteluissa liiton valmentajien, ADT:n valvontaryhmän puheenjohtajan ja laboratorion välillä oli tullut esille, että jotkut e-pillerit voivat elimistössä muuttua nandrolonin aineenvaihduntatuotteiksi, joskin niillä oli myös omia aineenvaihduntatuotteita. Tämän jälkeen A 29.4.1993 päivätyssä selityksessään oli ilmoittanut käyttäneensä Mercilonnimisiä e-pillereitä. Puhelimitse A oli ilmoittanut käyttäneensä myös ginseng-valmisteita. A:n toimittamat näytteet hänen käyttämistään ginseng-aineista eivät olleet sisältäneet kiellettyjä aineita.

Tämän jälkeen ADT:n valvontaryhmän edustajat ja dopinglaboratorion edustajat olivat käyneet SUL:n edustajien kanssa keskusteluja, joissa oli tuotu esille, ettei Mercilon-tableteista muodostunut elimistössä nandrolonia tai sen aineenvaihduntatuotteita, mutta Primolut N -nimisistä minipillereistä muodostui. Tämän kuultuaan A oli 6.5.1993 ilmoittanut käyttäneensä Mercilonin lisäksi Primolut N:ää.

Jotta testitulos 15.3.1993 olisi ollut väärä, A:lla olisi tullut todeta poikkeuksellinen noretisteroniaineenvaihdunta. A:n kehon olisi tullut tuottaa Primolut N -progestiinin aineenvaihduntatuotteena ainoastaan sen ja kielletyn nandrolonin yhteisiä aineenvaihduntatuotteita eikä lainkaan progestiinin omaa aineenvaihduntatuotetta tetrahydronoretisteronia. Kenelläkään ihmisellä ei ollut tavattu sellaista poikkeavuutta.

Toisaalta progestiinin sisältämän noretisteronin imeytyvyyden elimistöön olisi tullut olla poikkeuksellisen hidasta, jotta jatkotutkimusten 4. - 11.6.1993 sekä 2. - 9.7.1993 tulokset voitaisiin selittää Primolut N:n käytöllä. Poikkeavuuden todennäköisyys oli alle 0,01 prosenttia.

Jatkotutkimuksia ei ollut saatu suoritetuksi asianmukaisella tavalla, koska A oli nauttinut testilääkkeitä ohjeiden vastaisesti ja kieltäytynyt kontrolloiduissa olosuhteissa tehtävästä testistä. Jatkotestien tulokset olivat olleet sellaisia, ettei A ollut voinut ottaa ainakaan niitä lääkkeitä, joita hän valvontaryhmälle oli ilmoittanut ottaneensa. A:n ilmoitukset hänen ennen jatkotestejä ottamistaan lääkkeistä olisivat voineet pitää paikkansa vain, jos A:lla olisi ollut vielä toinenkin harvinainen aineenvaihdunnallinen poikkeavuus. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut havaittu tällaista poikkeuksellisen hidasta progestiinin sisältämän noretisteronin imeytyvyyttä elimistöön.

Jatkotutkimusten tulokset eivät viitanneet fysiologiseen poikkeavuuteen, vaan lisäsivät dopingin todennäköisyyttä vielä 99,99 prosentin varmuudesta.

A:n 27.2. - 5.3.1995 väliseltä ajalta otetuista virtsanäytteistä Hollannissa tehdyt analyysit olivat varmistaneet, ettei A:n noretisteroniaineenvaihdunta ollut poikkeuksellinen vaan nimenomaisesti normaaliksi todettu. Hollannissa toimitettu koejärjestely oli ollut identtinen Suomen ADT:n valvontaryhmän suunnitteleman koejärjestelyn 4. - 11.6.1993 kanssa.

Uusissa tutkimuksissa A:n virtsanäytteistä oli löytynyt tetrahydronoretisteronia. Uusien tutkimusten jälkeen voitiin todeta, että alkuperäisen dopingtestin ja jatkotutkimusten yli 99,99 prosentin varmuudesta jäänyt häviävän pieni mahdollisuus poikkeukselliseen aineenvaihduntaan oli poissuljettu. Hollannissa analysoidut kokeet osoittivat selvästi, että A:n elimistö muodosti Primolut N:n aineenvaihduntatuotetta tetrahydronoretisteronia noretisteroniaineenvaihdunnaltaan myös imeytymisen osalta normaalin ihmisen tavoin.

A oli syyllistynyt 15.3.1993 suoritetun testin mukaan kielletyn nandroloni-nimisen anabolisen steroidin käyttöön ja tapaus oli ollut yksiselitteisesti doping. A ei ollut myöskään voinut dopingtestin eikä aiempien jatkotutkimusten aikana oman ilmoituksensa mukaisesti nauttia Primolut N -valmistetta. Mikäli näin olisi ollut, testituloksissa olisi varmuudella näkynyt noretisteronin oma aineenvaihduntatuote. Ainoana loogisena selityksenä testitulosten eroavuudelle oli, että A oli käyttänyt Primolut N:ää vain viimeisimmän, vuonna 1995 valvotuissa oloissa suoritetun testin aikana.

A:n korkeahkoilla testosteroniarvoilla ei ollut mitään tekemistä sen seikan arvioimisessa, oliko hänen aineenvaihduntansa normaali vai poikkeava. Kysymys oli täysin eri asiasta eli elimistön itse tuottamasta aineesta.

Kilpailukiellon sovitteluvaatimusta vastustettiin, koska muodollisesti vaatimus oli liian myöhään tehty ja asiallisesti urheilijoiden yhdenvertaisuus vaati selvän dopingtapauksen tuomitsemista samojen sääntöjen mukaan.

Käräjäoikeuden päätös 13.3.1996

SUL:n vaadittua päätöstä tai välituomiota kanneoikeudesta ja siitä, oliko kysymyksessä tuomioistuinasia, käräjäoikeus otti sanotut väitteet ennen pääkäsittelyä erikseen ratkaistavakseen lausuen seuraavaa:

Perustelut

Kanneoikeus

Asiassa oli riidatonta, että A oli Mynämäen Isku r.y:n jäsenenä sitoutunut noudattamaan SUL:n ja sen edustamien urheilun kansainvälisten järjestöjen sääntöjä ja määräyksiä. Näihin määräyksiin kuuluivat myös dopingmääräykset. SUL:n kurinpitosäännösten mukaan dopingista voitiin tuomita rangaistuksena kilpailukielto.

A oli ollut dopingtestien tekoaikaan Suomen parhaita juoksijoita ja hänen oli valittu Suomen edustusjoukkueeseen Stuttgartissa vuonna 1993 pidettyihin yleisurheilun MM-kisoihin. Urheileminen tällä tasolla vaati jokapäiväistä pitkäaikaista ja tarkasti suunniteltua harjoittelua, minkä vuoksi urheilija ei käytännössä ehtinyt tehdä ansiotyötä. Urheilijalle maksettiin palkkioita hänen osallistumisestaan kilpailuihin. Kilpaileminen edellytti käytännössä kuulumista johonkin urheiluseuraan.

Yhdistyslain 32 §, joka koski yhdistyksen jäsenen, hallituksen ja hallituksen jäsenen kannetta yhdistyksen päätöksen pätemättömäksi julistamiseksi, ei käräjäoikeuden mielestä voinut tulla kysymykseen tässä asiassa, koska A ei ollut SUL:n jäsen. Tästä syystä ei lainkohdassa asetettua kolmen kuukauden määräaikaakaan voitu soveltaa A:han.

Yhdistyslain 33 §, joka koski muun muassa sivullisen oikeutta loukkaavaa yhdistyksen päätöstä, saattoi tulla sovellettavaksi, jos näytettiin päätöksen loukkaavan A:n oikeuksia urheilijana. Kun otettiin huomioon, että A kilpailukieltoon jouduttuaan ei ollut voinut enää harjoittaa tällä tasolla ammattina pidettävää juoksemista eri kilpailuissa, kilpailukielto merkitsi hänelle käytännössä ansiotulojen loppumista tämän ammatin harjoittamisesta. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että kilpailukieltoa voitiin tässä tapauksessa verrata työntekoboikottiin.

Jos kilpailukieltopäätös todettaisiin virheellisin perustein asetetuksi, olisi se SUL:n päätöksenä mitätön. Kun urheilun oikeusturvalautakunta, joka oli antanut ratkaisunsa valitukseen SUL:n hallituksen päätöksestä, ei ollut itsenäinen orgaani, eikä A ollut hyväksynyt sitä myöskään välitystuomioistuimeksi asiassa, käräjäoikeus katsoi, että A:lla oli erityinen syy mitättömyys- ja kieltokanteen ajamiseen tässä asiassa.

Tuomioistuinasia

Tuomioistuin ei voinut tutkia yhdistyksen päätösten tarkoituksenmukaisuutta. Käräjäoikeus katsoi, että kysymys ei tässä tapauksessa ollut tarkoituksenmukaisuusharkinnasta vaan urheilijan oikeussuojan tarpeesta.

Sitoutumalla noudattamaan dopingsäännöstöä SUL ja sen alaiset urheilujärjestöt olivat velvolliset toimimaan dopingvalvontaa suoritettaessa ja kurinpitorangaistuksia määrättäessä sääntöjen edellyttämällä tavalla. SUL:n velvollisuutena oli rangaistuksista päättäessään tutkia ja valvoa, että rangaistuksen edellytykset olivat olemassa eli että urheilija oli rikkonut sääntöjä ja tämä rikkomus oli todettu asianmukaisesti. Dopingmenettelyn kohteeksi joutuneella urheilijalla oli oikeus vaatia testin asianmukaista suorittamista sekä että kurinpitorangaistukseen johtaneet päätelmät testien lopputuloksesta ja siihen johtaneista seikoista sekä tapahtumista olivat vallitsevan tietämyksen perusteella yksiselitteiset. Tämän vuoksi ja huomioon ottaen kanneoikeutta koskevalta osin lausuttu ansiotulojen menettäminen käräjäoikeus katsoi, että A:lla oli erityinen peruste saattaa kilpailukieltoon johtanut menettely sekä rangaistuksen tuomitsemiseen johtaneet testitulokset niistä tehtyine johtopäätöksineen yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi riippumatta siitä, millä tasolla järjestökentässä väitetty menettelyvirhe oli tapahtunut.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkäsi SUL:n väitteet A:n kannevallan puuttumisesta sekä siitä, että kysymyksessä ei olisi yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva asia.

Käräjäoikeuden tuomio 22.5.1996

Perustelut

Väitetty kanneoikeuden menettäminen

SUL oli väittänyt, että kanneoikeus olisi menetetty sen vuoksi, että kannetta ei ollut nostettu määräajassa SUL:n päätöksen tekemisestä.

Yhdistyslain 33 §:n mukaan yhdistyksen päätös oli moitekanteesta huolimatta mitätön, jos se loukkasi sivullisen oikeutta. Kanneoikeutta ei ollut sidottu määräaikaan. Mainitun lainkohdan nojalla käräjäoikeus katsoi A:lla olevan määräajasta riippumaton oikeus saada kilpailukieltoaan koskeva SUL:n päätös tutkittavaksi.

Väitetyt menettelyvirheet

Dopingia säänneltiin vuodelta 1992 olevissa urheilun kansainvälisissä säännöissä sekä ADT:n säännöissä. Molemmissa säännöissä doping oli ankarasti kielletty. Molempien sääntöjen mukaan kyseessä oli doping muun muassa silloin, kun urheilijan kehon kudoksista tai nesteistä löytyi kiellettyä ainetta. Riidatonta oli, että nandroloni kuului kiellettyihin anabolisiin steroideihin.

ADT:n sääntöjen 2.2. kohdan mukaan kunkin valtakunnallisen urheilujärjestön oli noudatettava ADT:n hyväksymää dopingsäännöstöä. 3. kohdan mukaan ADT:n valvontaryhmä käsitteli kaikki dopingtapaukset.

Mikäli testitulos oli positiivinen, valvontaryhmä määritteli asianosaista urheilijaa ja hänen järjestöään kuultuaan, oliko kyseessä doping. Jos kyse oli dopingista, urheilijan järjestön oli ADT:n sääntöjen mukaan rangaistava urheilijaa häntä kuultuaan kuukauden kuluessa siitä, kun se oli saanut tiedon valvontaryhmän päätöksestä. IAAF:n sääntöjen mukaan jokaisella urheilijalla oli oikeus tulla kuulluksi kansallisen liittonsa asettaman toimikunnan edessä ennen kuin mitään päätöstä kilpailukelvottomuudesta tehtiin. Tällöin urheilijalle annettiin ilmoitus oikeudesta tulla kuulluksi sekä kuulemista koskeva anomuslomake. Jollei urheilija palauttanut anomuslomaketta 28 päivän kuluessa ilmoituksen saamisesta, hänen katsottiin luopuneen oikeudestaan tulla kuulluksi.

Urheilija ei saanut osallistua kilpailuihin sen jälkeen, kun hän oli saanut tiedon ADT:n valvontaryhmän päätöksestä syyttömäksi toteamiseen tai kilpailukiellon päättymiseen saakka.

IAAF:n säännön 60 kohdan 2 mukaan dopingrikkomukseen syyllistynyt urheilija tuli ensimmäisestä rikkomuksesta olemaan kilpailukelvoton vähintään neljä vuotta näytteen otosta.

IAAF:n ja ADT:n sääntöjen mukaan jo kielletyn aineen löytyminen loi olettaman dopingista. Tämän vuoksi dopingista epäillyn kantajan tuli siitä huolimatta, että menettelystä seurasi sanktiona kilpailukielto, riita-asian yleisten todistustaakkasäännösten mukaan näyttää, että testitulokseen oli olemassa jokin hyväksyttävä syy kuten poikkeuksellinen aineenvaihdunta.

Näyttö

Todistaja Y, joka oli toiminut A:n valmentajana, sekä A todistelutarkoituksessa kuultuna olivat ehdottomasti kiistäneet dopingin käytön.

Todistaja, SUL:n talouspäällikkö Z oli kertonut, että dopingtapauksen käsittely tuli vireille SUL:ssa ADT:n valvontaryhmän ilmoituksesta. SUL oli saanut valvontaryhmältä ilmoituksen dopingista 9.8.1993. Ilmoituksen saatuaan SUL varasi urheilijalle mahdollisuuden tulla kuulluksi ennen mahdollisen kilpailukiellon määräämistä. Ennen valvontaryhmän ilmoituksen saapumista SUL:lla ei ollut ollut mahdollisuutta puuttua dopingiin eikä määrätä kilpailukieltoa. SUL:n päätös ei edellyttänyt asian käsittelyä ADT:ssa. Kilpailukielto annettiin määräajaksi, joka ensikertalaiselle oli Tokiossa vuonna 1991 pidettyjen maailmanmestaruuskisojen yhteydessä muutettu enintään neljäksi vuodeksi.

Todistaja, farmakologian dosentti ja ADT:n puheenjohtaja X oli kertonut, että kun A oli ehdottomasti kiistänyt käyttäneensä nandrolonia ja kun oli ollut pieni mahdollisuus, että hänellä oli poikkeuksellinen aineenvaihdunta, A:lle oli tarjottu mahdollisuus uusilla kokeilla osoittaa positiivisten näytteiden johtuvan poikkeuksellisesta aineenvaihdunnasta. Kuitenkin jo 15.3.1993 suoritetun testin ja siitä 13.5.1993 suoritetun B-näytteen analyysin positiiviset tulokset olivat olleet riittävä peruste dopingin toteamiseksi. Lisäksi noissa testeissä kuten kaikkien muidenkin naisurheilijoiden, joiden näytteistä oli löytynyt nandrolonin aineenvaihduntatuotteita, oli tutkittu myös noretisteronin aineenvaihduntatuotteita, mutta tetrahydronoretisteronia ei ollut löytynyt. Tämän vuoksi sillä, mitä oli keskusteltu uusien näytteiden ottamisesta, ei ollut merkitystä asiassa muutoin kuin jos pystyttäisiin osoittamaan A:n poikkeuksellinen aineenvaihdunta syyksi testituloksiin.

ADT:n valvontaryhmän pöytäkirjoista 4.8.1993 ja 6.8.1993 ilmeni, että aiemmassa 4.8.1993 pidetyssä kokouksessa oli tehty päätös tapauksen katsomisesta dopingiksi ilman, että A olisi ollut läsnä. Kokouspöytäkirjasta kuitenkin ilmeni, että ilmoitus SUL:lle tehtäisiin vasta A:n kuulemisen jälkeen. A olikin ollut kuultavana samana päivänä pidetyssä myöhemmässä kokouksessa, jolloin hän oli myöntänyt ottaneensa omia Primolut N -lääkkeitään lumelääkkeiden sijaan. Kun vielä oli ollut pieni mahdollisuus A:n poikkeuksellisesta aineenvaihdunnasta, kokouksessa oli pöytäkirjan mukaan päätetty perua aiemmin illalla tehty päätös, "mikäli A suostuu syömään Primolut N:ää täysin kontrolloiduissa olosuhteissa." Kun 6.8.1993 pidetyssä puhelinkokouksessa oli todettu edelliseksi päiväksi sovitun kontrolloidun koesarjan epäonnistuneen, valvontaryhmä oli tehnyt lopullisen päätöksen tapauksen toteamisesta dopingiksi ja tehnyt siitä 9.8.1993 ilmoituksen SUL:lle.

Johtopäätös

Kun A:ta oli ennen lopullisen päätöksen tekemistä dopingista kuultu, menettelyvirhettä ei tältä osin ollut tapahtunut.

Todistajien Z:n ja X:n kertomusten perusteella käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lle olisi takautuvasti määrätty pidempi kilpailukielto kuin mikä näytteenottohetkellä voimassa olleiden määräysten mukaan oli mahdollista. Näyttämättä oli myös jäänyt, että kilpailukiellon määräämistä olisi aiheetta lykätty sekä että kilpailukiellon määräämättä jättäminen olisi ollut osoituksena annetun näytteen riittämättömyydestä dopingin toteamiseksi ja kilpailukiellon määräämiseksi.

Käräjäoikeus katsoi, että dopingtapauksen käsittelylle IAAF:n ja ADT:n säännöissä asetetut määräajat olivat säännösten kirjoitustavan perusteella ohjeellisia ja että pääpaino niissä oli urheilijan kuulemisella ennen kilpailukiellon määräämistä. Tämän vuoksi, kun normeissa asetettujen määräaikojen ylittämisen oli näytetty johtuneen A:n oikeusturvan varmistamisesta hänelle tarjotuilla jatkotutkimuksilla sekä A:n kuulemisesta, käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että asian käsittelyssä vasta 24.9.1993 SUL:ssa olisi tapahtunut menettelyvirhe, vaikka ilmoitus dopingista olikin saapunut jo 9.8.1993.

Dopingtesteistä yleensä

Näyttö

Todistaja, farmakologian professori W, joka oli kansainvälisen tason asiantuntija steroidien ja steroidirunkoisten lääkeaineiden metabolian alalla ja joka oli antanut myös kirjallisen lausunnon tässä asiassa, oli kertonut, että dopingtestauksen tärkein ydin oli joko kielletyn aineen tai sen aineenvaihduntatuotteen eli metaboliitin mittaaminen yksiselitteisellä tavalla. Testausmenetelmät kuten tässä tapauksessa käytetty massaspektrometria olivat äärimmäisen herkkiä ja niillä voitiin osoittaa äärimmäisen pieniä määriä joko kiellettyä ainetta tai sen metaboliittia. Jos jokin aine tai sen metaboliitti pystyttiin edellä mainitulla menetelmällä osoittamaan, tulosta voitiin pitää käytännöllisesti katsoen sataprosenttisena näyttönä aineen käytöstä.

Primolut N:n vaikuttava aine noretisteroni sekä kielletty nandroloni olivat kemiallisesti hyvin erilaisia. Noretisteronin päämetaboliittia eli niin sanottua sormenjälkeä tetrahydronoretisteronia muodostui yleensä yli puolet metaboliiteista, minkä lisäksi muodostui pieniä määriä nandrolonin metaboliitteja. Nandrolonista ei voinut muodostua metaboliittina tetrahydronoretisteronia vaan ainoastaan nandrolonin omia metaboliitteja.

Sekä noretisteroni että nandroloni olivat lääkkeitä, joiden vaikutusta oli ennen markkinoille tuloa tutkittu 500 - 1 500 tavallisella ihmisellä. Molemmat olivat olleet markkinoilla hyvin pitkän aikaa, joten niistä oli kokemusta todennäköisesti sadoista tuhansista, jopa miljoonista ihmisistä. Nandrolonia oli tutkittu myös urheilijoilla, koska se oli anabolisena steroidina kielletty.

Noretisteroni imeytyi melko rasvaliukoisena aineena nopeasti ja se oli todettavissa verestä jo 10 - 20 minuutin kuluttua ja alle tunnissa näkyi virtsassa tetrahydronoretisteronia. Nandrolonilla ja noretisteronilla oli suunnilleen sama eliminaatiopuoliintumisaika eli 6 - 8 tuntia.

Jotkin lääkkeet, sairaudet, kova harjoittelu ja kuukautiskierron eri vaiheet saattoivat vaikuttaa joidenkin entsyymien määriä lisäävästi tai vähentävästi, mutta vaihtelut olivat enimmillään muutaman kymmenen prosentin luokkaa, yleensä 10 - 20 prosenttia. Yleensä pitkäaikainen raskas ruumiillinen harjoittelu kiihdytti metaboliaa. Kuitenkaan mikään tiedossa ollut tekijä ei voinut kokonaan ehkäistä eikä viivästyttää metaboliittien esiintuloa, vaan metaboliittia oli todettavissa joko suurempana tai pienempänä määränä verestä pian noretisteronin nauttimisen jälkeen.

Todistaja X oli kertonut yhtenevästi W:n kanssa noretisteroni- ja nandroloniaineenvaihdunnasta. X:n kertoman mukaan ihmisen korkealla testosteroniarvolla ei ollut mitään tekemistä steroidiaineenvaihdunnan kanssa, vaan kyseessä olivat aivan eri entsyymit ja entsyymijärjestelmät.

A:lle suoritetut testit ja tuloksista tehdyt johtopäätökset

Riidatonta oli, että 15.3.1993 A:lta otetuista näytteistä oli molemmista löytynyt nandrolonin aineenvaihduntatuotteita mutta ei lainkaan tetrahydronoretisteronia.

A oli todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, ettei hän ensin ollut muistanut mainita ottaneensa sekä Mercilonia että Primolut N:ää vaan oli muistanut lääkkeet vasta, kun häneltä oli niistä kysytty. Nandrolonin käytön A oli kiistänyt.

Todistajien W:n ja X:n kertomusten mukaan kenelläkään ihmisellä ei ollut tavattu sellaista aineenvaihduntaa, jossa noretisteronin sormenjälki ei tullut näkyviin. Tällainen poikkeama oli W:n mukaan hypoteettisesti mahdollinen ja se voitiin todeta antamalla koehenkilöille noretisteronia ja tutkimalla virtsaan erittyvät metaboliitit ensimmäisen vuorokauden aikana. W:n lausunnon mukaan Mercilonin sisältämät tehoaineet olivat niin paljon nandrolonista ja noretisteronista poikkeavia, ettei niistä voinut elimistössä tulla kummankaan metaboliitteja. W:n mukaan farmakologiselta ja analyyttiseltä kannalta suhteellisen korkeat pitoisuudet nandorolonin metaboliitteja viittasivat vahvasti nandrolonin käyttöön. Myös X oli katsonut yli 99,99 prosentin todennäköisyydellä A:n käyttäneen nandrolonia ennen 15.3.1993 testiä.

Jatkotutkimukset oli tehty kolmena jaksona, jolloin A:n oli pitänyt syödä viitenä päivänä ohjeiden mukaan Primolut N:ää. Tutkimuksia ei ollut suoritettu täysin kontrolloiduissa olosuhteissa. X:n mukaan A:lle oli kerrottu, mitä etsittiin, ja että hänen kannaltaan olisi edullista, jos Primolutin syömisen jälkeen ilmestyisi viimeistään keskiviikkona 9.6.1993 nandrolonin eikä noretisteronin metaboliitteja. Testitulosten mukaan kolmantena päivänä eli keskiviikkona ilmestyi nandrolonin metaboliitteja, joita näkyi vielä torstaina ja perjantaina otetuissa näytteissä. Noretisteronia ei tullut esiin mistään näytteestä.

Toisessa kokeessa A:lle oli todistaja X:n kertoman mukaan annettu kontrollimielessä lumelääkkeitä sen selvittämiseksi, tulisivatko nandrolonin aineenvaihduntatuotteet tälläkin kerralla esiin. A ei kuitenkaan ollut oman kertomansa mukaan ottanut kaikkia lumelääkkeitä. Nandrolonin aineenvaihduntatuotteet ilmeistyivät kuten ensimmäisessä kokeessa.

Viimeisen testin tuloksista ei ollut löytynyt nandrolonin eikä noretisteronin metaboliitteja, mutta testilääkäri oli epäillyt manipulaatiota.

Todistajien W:n ja X:n mukaan suoritetut jatkotutkimukset viittasivat siihen, että A oli niiden aikana käyttänyt nandrolonia kolmannesta testipäivästä lähtien mutta ei ollenkaan Primolut N:ää. W oli täsmentänyt antamaansa lausuntoa siten, ettei pystynyt kuvittelemaan mitään farmakologista syytä, miksi metaboliitit olivat mitattavissa vasta kolmannen tai myöhemmän päivän näytteestä, sillä mitään sellaista häiriötä tai tilannetta ei ollut tiedossa, joka olisi voinut aiheuttaa yleensä nopeasti imeytyvän noretisteronin metaboliitin ilmestymisen vasta kolmantena päivänä. W:n mukaan kyseessä täytyi olla jokin muu kuin farmakologinen syy.

Johtopäätös

A:lle suoritettujen kokeiden ja niistä saatujen tulosten sekä todistajien W:n ja X:n kertomusten perusteella käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:n erittäin poikkeukselliset koetulokset olisivat olleet seurausta hänen poikkeuksellisesta aineenvaihdunnastaan tai noretisteronin hitaasta imeytyvyydestä. Todistajien kertomusten perusteella käräjäoikeus piti ilmeisenä, että tulokset olivat johtuneet kielletyn nandrolonin käyttämisestä ennen 15.3.1993 tehtyä testiä sekä jatkotutkimusten kahden ensimmäisen koesarjan kolmannesta päivästä lukien.

Hollannissa analysoidut kokeet

Näyttö

A:lle vuonna 1995 suoritettujen tutkimusten tulosten perusteella Hollannin huume- ja dopingtutkimuksen instituutissa tohtori U oli antanut lausunnon, jonka mukaan A:n noretisteronin metabolia ei ollut poikkeuksellinen ja loppupäätelmänä A:n noretosteronimetabolismi voitiin todeta normaaliksi.

Todistaja X:n antaman lausunnon mukaan vuonna 1995 A:lle suoritettu koesarja oli jäljitellyt läheisesti 15.3.1993 suoritetun dopingtestin yhteydessä 4. -11.6.1993 suoritettua testiä. Testi oli suoritettu Turussa täysin kontrolloiduissa olosuhteissa ja nyt testituloksista oli tullut esiin Primolut N:n nauttimisen jälkeen sen sormenjälki eli tetrahydronoretisteroni. Tulos oli vastannut normaalia noretisteroniaineenvaihduntaa ja imeytyvyyttä.

Johtopäätös

Todistajien W:n ja X:n kertoman perusteella käräjäoikeus katsoi, ettei mikään ulkopuolinen tekijä kuten kova harjoittelu voinut häivyttää tetrahydronoretisteronia kokonaan vaan muuttaa sitä korkeintaan parikymmentä prosenttia suuntaan tai toiseen. Tällä perusteella käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että testien tulokset olisivat palautuneet normaaleiksi vuonna 1995 siitä syystä, että A ei ollut enää kyseisenä vuonna harjoitellut niin kovasti kuin vuonna 1993.

Kilpailukiellon kohtuullistaminen

Oikeustointa tai sen ehtoa voitiin sovitella, jos se oli kohtuuton tai sen soveltaminen johti kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa oli otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

Kun kantaja oli kanteella vaatinut kilpailukiellon kumoamista, hän sai vielä pääkäsittelyssä kanteenmuutoskiellon estämättä esittää samasta perusteesta johtuvan vaatimuksen, mistä syystä käräjäoikeus tutki kantajan vaatimuksen.

Johtopäätös

Koska A:n vuonna 1993 antamat testitulokset osoittivat hänen syyllistyneen dopingiin, joka oli sekä kansallisesti että kansainvälisesti ankarasti kielletty, käräjäoikeus katsoi urheilijoiden tasavertaisen kohtelun ja yleisen urheilumoraalin kannalta sekä huomioon ottaen kilpailukiellon määräaikaisuuden, ettei jutussa ollut esitetty sellaisia perusteita, joiden nojalla A:lle tuomittua kilpailukieltoa voitaisiin kohtuullistaa.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen ja velvoitti A:n korvaamaan SUL:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 24.10.1996

A valitti hovioikeuteen toistaen kanteensa. SUL vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä toistaen aikaisemmin esittämänsä perusteet mukaan luettuna käräjäoikeuden päätöksessä 13.3.1996 tarkoitetut väitteet.

Hovioikeus lausui ratkaisunaan seuraavaa:

I Käräjäoikeuden päätös 13.3.1996

Tuomioistuinasia

SUL:n hallituksen päätös kilpailukiellon määräämisestä epäsi A:lta oikeuden kilpailukiellon kuluessa osallistua mihinkään Kansainvälisen Amatööriyleisurheiluliiton IAAF:n sääntöjen tai jäsenliiton kansallisten sääntöjen alaisiin kilpailuihin ja siten käytännössä esti A:n kilpailemisen yleisurheilukilpailuissa Suomessa ja ulkomailla kilpailukiellon aikana. Samalla se esti häntä tavoittelemasta kilpailujen palkintoja sekä muita urheilijoille maksettavia palkkioita ja tuloja, jotka nykyisin olivat huipputasolla määriltään merkittäviä. Pitkä kilpailukielto saattoi tosiasiallisesti johtaa myös urheilijan kilpailu-uran päättymiseen.

Yhdistysautonomian periaatteen mukaisesti yhdistys oli lähtökohtaisesti oikeutettu tekemään päätöksensä sääntöjensä ja lain asettamissa rajoissa. Oikeuskirjallisuudessa oli katsottu, että muun muassa tiettyjen urheilusääntöjä koskevien riita- ja tulkintakysymysten ratkaiseminen ei kuuluisi yleisten tuomioistuinten toimivaltaan vaan yksinomaan urheilujärjestöjen sisäisen ratkaisuvallan piiriin. Urheilun keskusjärjestöjen keskinäisin sopimuksin oli myös luotu urheilutoiminnan sisäinen oikeusturvajärjestelmä.

Euroopan neuvoston piirissä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella oli kuitenkin oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa muun muassa silloin, kun päätettiin hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Kilpailukielto vaikutti yllä kuvattuihin urheilijan oikeuksiin ja etuihin, joten sitä koskevan riitaisuuden käsittelyn epääminen tuomioistuimessa johtaisi ristiriitaan edellä mainitusta sopimusmääräyksestä ilmenevän periaatteen kanssa.

Näin ollen ja kun kilpailukieltoa koskeva päätös oli tosiasiallisilta vaikutuksiltaan urheilijalle erittäin ankara seuraamus, SUL:n hallituksen päätös vaikutti A:n oikeuksiin niin ratkaisevasti, että hänellä oli oikeussuojan tarve saada yhdistyksen hallituksen päätöksen moittimista koskeva asiansa yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi.

Kanneoikeus

A oli ollut SUL:n jäsenyhdistyksen Mynämäen Isku r.y:n jäsen mutta ei ensiksi mainitun yhdistyksen jäsen. SUL:n hallituksen päätös kohdistui siis A:han sivullisena. Hänellä oli yhdistyslain erityisten määräaikojen sitomatta oikeus nostaa päätöksen moittimista koskeva kanne ottaen huomioon edellä mainitun yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen ja myös yhdistyslain yhdistyksen päätöksen moitetta koskevat säännökset. Väite kanneoikeuden puuttumisesta oli siten hylättävä.

II Käräjäoikeuden tuomio 22.5.1996

Syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen pääasian osalta ei ollut.

Oikeudenkäyntikulut

A oli voittanut asiassa siltä osin kuin kysymys oli ollut siitä, oliko kyseessä tuomioistuinasia, millä seikalla oli sekä tässä yksittäistapauksessa että lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tärkeä merkitys, sekä myös kanneoikeuttaan koskevalta osalta. SUL puolestaan oli voittanut riidan pääasiaa koskevalta osalta. Asiassa oli näin ollen osa vaatimuksista ratkaistu A:n hyväksi ja osa yhdistyksen hyväksi. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin perusteella asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa asiassa vahinkonaan, koska syytä kulujen osittaiseenkaan korvaamiseen ei ollut.

Tuomiolauselma

I Käräjäoikeuden päätöksen 13.3.1996 lopputulosta ei muutettu.

II Käräjäoikeuden tuomiota 22.5.1996 muutettiin siten, että A vapautettiin korvaamasta Suomen Urheiluliitto r.y:n oikeudenkäyntikuluja. Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muutettu.

Perustelut

Kanteen tutkiminen

Suomen Urheiluliitto r.y. (SUL) on vastauksessaan toistanut väitteen siitä, ettei A:lla ole yhdistyslain perusteella oikeutta esittää kanteen mukaisia vaatimuksia ja ettei kysymyksessä ole tuomioistuinasia.

A:n kanteessa vaaditaan SUL:n kilpailukieltoa koskevan päätöksen kumoamista ja toissijaisesti tuohon päätökseen vetoamisen kieltämistä. Lisäksi A on vaatinut kilpailukiellon kohtuullistamista.

Yhdistyksen päätöksen kumoaminen tai sen mitättömyyden vahvistaminen kuuluu yhdistyslain mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Kieltotuomion antaminen ja yhdistyksen päätöksen kohtuullistaminen ovat myös yleisessä tuomioistuimessa käsiteltäviä asioita. Kysymys siitä, missä määrin tuomioistuimen tulee tällaisen kanteen yhteydessä asiallisesti tutkia, onko urheilija syyllistynyt urheilujärjestöjen doping-sääntöjen rikkomiseen ja onko doping-asian käsittelyssä noudatettu säännöissä edellytettyä menettelyä, on yhdistysoikeudellinen tai urheilijan ja urheilujärjestön mahdolliseen sopimukseen perustuva sopimusoikeudellinen, mutta ei prosessuaalinen kysymys. Näin ollen tältä osin on kysymys kanteen hyväksymisen edellytyksistä eikä oikeudenkäynnin edellytyksistä.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys on tuomioistuinasiasta. Sen vuoksi SUL:n oikeudenkäyntiväite hylätään.

Kysymys kilpailukieltopäätöksen oikeellisuuden ratkaisemisesta

Siltä osin, voidaanko tässä tapauksessa ottaa tuomioistuimessa asiallisesti ratkaistavaksi, onko A syyllistynyt dopingiin ja onko dopingin tutkiminen tapahtunut sääntöjen mukaisesti, Korkein oikeus toteaa seuraavaa.

A ei ole SUL:n jäsen. Liiton vahvistamat dopingsäännöt sitovat kuitenkin myös A ja määrätty kilpailukielto estää häntä osallistumasta kilpailuihin Suomessa ja ulkomailla.

Yhdistyslaissa omaksutusta yhdistysautonomian periaatteesta seuraa, että lain mukaan yhdistyksen jäsenen moitekanne voi menestyä vain, jos yhdistyksen päätös ei ole syntynyt asianmukaisessa järjestyksessä tai jos se on lain tai sääntöjen vastainen. Sivullisen oikeutta loukkaava yhdistyksen päätös on mitätön. Mitätön on myös sellainen päätös, joka vähentää jäsenellä sääntöjen mukaan olevaa erityistä etua yhdistyksessä tai loukkaa jäsenen tasavertaisuutta.

Yhdistyslaissa tarkoitettuna sivullisena A:ta ei voida pitää, koska hän itsekin katsoo SUL:n säännöissä olevat doping-määräykset itseään sitoviksi. Jäsenyys tai siihen verrattava asema merkitsisi sitä, että A:lla olisi oikeus määräajassa moittia SUL:n päätöstä. Kannetta ei voisi kuitenkaan perustaa siihen, että doping-ratkaisu ja kilpailukieltopäätös olisivat sisällöltään virheellisiä tai A:n kannalta kohtuuttomia. Tältä osin oikeusturvakeinot rajoittuisivat urheilujärjestöjen omiin oikeusturvajärjestelyihin. Nyt ei myöskään ole kysymys edellä mainituista yhdistyksen jäsentä koskevan päätöksen mitättömyysperusteista.

Tämän jälkeen tulee pohdittavaksi, onko olemassa perusteita, joilla puheena olevan kaltainen yhdistyksen päätös voisi yhdistyslaissa asetetuista rajoituksista huolimatta tulla sisältönsä puolesta tuomioistuimessa asiallisesti ratkaistavaksi. Korkein oikeus katsoo, että tällainen peruste voi olla ilmeinen ja riittävä oikeussuojan tarve.

Pääsääntöisesti urheilun omat toimihenkilöt ja organisaatiot ratkaisevat urheilun erimielisyydet urheilusääntöjen ja -tapojen perusteella. Tuomioistuimessa ratkaistavaksi urheiluriita voi kohota vain poikkeustapauksissa. Tällöin edellytetään selvää ja huomattavaa oikeussuojan tarvetta esimerkiksi sen johdosta, että päätöksellä tai toimenpiteellä on merkittäviä vaikutuksia, jotka ulottuvat kyseistä kilpailua, ottelua tai harjoitusta pidemmälle.

A on kansainvälisen tason urheilija, jolle urheilu ei ole vain harrastus, vaan myös merkittävä toimeentulon lähde. Kilpailukielto estää A:ta hovioikeuden tuomiossa mainituin tavoin tavoittelemasta kilpailujen palkintoja sekä saamasta valmennuskorvauksia ja muita tuloja, jotka voivat nykyajan huippu-urheilussa olla määrältään merkittäviä. Pitkällä kilpailukiellolla voi olla ratkaiseva merkitys koko urheilu-uran kannalta. SUL:n päätökseen liittyy siten A:n osalta sellaisia merkittäviä taloudellisia ja muita vaikutuksia ja seurauksia, jollaisia ei yleensä liity aatteellisen yhdistyksen jäsenyyteen.

Kun kilpailukiellon perusteena on doping, päätös on myös omiaan kielteisesti leimaamaan asianomaisen urheilijana. Kysymys on tällöin ihmisen kunniasta, joka kuuluu hallitusmuodossa mainittuihin perusoikeuksiin ja jota asianomaisen tulee voida tehokkaasti puolustaa. Tämä näkökohta osaltaan tukee sitä, että pitkään kilpailukieltoon dopingin perusteella määrätyllä tulee olla oikeus saada kilpailukiellon oikeellisuus tuomioistuimessa asiallisesti ratkaistuksi kilpailukiellon antaneen urheilujärjestön tai -seuran sääntöjen tai yhdistyslain normaalissa yhdistystoiminnassa esiintyvien moitekanteiden menestymiselle asettamien rajoitusten estämättä.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on ilmeinen ja riittävä oikeussuojan tarve saada kilpailukieltopäätöksen perusteen eli sen, onko hän syyllistynyt dopingiin, asiallinen oikeellisuus tuomioistuimessa ratkaistuksi. Sen vuoksi yhdistyslain ja SUL:n sääntöjen asettamat rajoitukset eivät ole esteenä kanteen asialliselle ratkaisemiselle tältä osalta.

Kilpailukiellon perustetta koskeva ratkaisu

SUL:n päätöksen kumoamista ja siihen vetoamisen kieltämistä koskevien vaatimusten osalta Korkein oikeus hyväksyy alempien oikeuksien perustelut.

Vaatimus kilpailukiellon lyhentämisestä

A on vaatinut toissijaisesti kilpailukiellon lyhentämistä kohtuusperusteella. Tältä osin on kysymys yhdistysautonomian piiriin kuuluvasta asiasta, johon tuomioistuin voi puuttua vain yhdistyslain 32 ja 33 §:issä säädetyillä perusteilla, koska asiaan ei liity sellaista ilmeistä ja riittävää oikeussuojan tarvetta, johon edellä kilpailukiellon perusteen osalta on viitattu.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin säännös koskee sanamuotonsa mukaan tilannetta, jossa samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia ja näistä osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi. Vaatimuksella tarkoitetaan säännöksessä kannevaatimusta. Siten säännös koskee esimerkiksi tapauksia, joissa samassa oikeudenkäyntimenettelyssä käsitellään useita kanteita samaa vastaajaa vastaan, tai joissa käsitellään kannetta ja vastakannetta yhdessä. Sen sijaan säännöstä ei ole tarkoitettu koskemaan käsillä olevan kaltaista tilannetta, jossa vastaaja on vaatinut ensisijaisesti kanteen tutkimatta jättämistä ja toissijaisesti kanteen hylkäämistä.

A, jonka kanne tulee kokonaisuudessaan hylätyksi, häviää asian oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Siten hän on velvollinen korvaamaan Suomen Urheiluliitto r.y:n oikeudenkäyntikulut asiassa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta muuta kuin oikeudenkäyntikuluja koskevilta osin.

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A on vapautettu korvaamasta Suomen Urheiluliitto r.y:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa ja asia jätetään myös tältä osin käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.